Kuhmo Oy:n historian muistelua 70-luvulta
Nyt on päästy Kuhmo Oy:n historian muisteluissa Facebookin mukaan jo 70-luvulle ja siitäpä tuli mieleeni muutama mieleenpainuva muisto lapsuudestani ja päätin tarttua kynään tai nykymaailmassa tietokoneen näppäimiin.
Isäni Esa Klemetti ajoi Kuhmo Oy:n tukkirekkaa 70-luvulla. 90-luvun alussa hän jäi sahalta eläkkeelle työskenneltyään sitä ennen pari vuosikymmentä sahalla trukkikuskina. Kaiken kaikkiaan hän oli yhtiön palveluksessa varmaan yli 40 vuotta.
Yksi hienoimmista lapsuusmuistoistani on, kun pääsin isäni mukana rekan kyytiin 70-luvun alkupuolella. Kyllä siinä meinasi pikkutytön sydän pakahtua onnesta ja ylpeydestä, kun kapusin äitini laittaman eväskorin kera sumuisena aamuna kukonlaulun aikaan valtavan rekan hyttiin ja käännettiin auton keula kohti Joensuuta ja Uimaharjun tehdasta. En kyllä tarvinnut mitään viihdykettä matkalle mukaan, kun isä opetti ajon aikana käytöstapoja tien päällä. Muille vastaantuleville rekkakuskeille morjestetaan, takana tuleville pikkuautoille näytetään vilkulla merkkiä, milloin voivat yhdistelmän turvallisesti ohittaa ja jos kiittävät, niin kiitellään vielä tästä ystävällisestä eleestä väläyttämällä pitkiä valoja. Toki myös varoitetaan valoilla vastaantulevia, jos tiellä on riistaeläimiä tai sattunut joku kolari tai sitten jos siellä mutkan takana odottaa poliisin ratsia. Pysähdytään myös auttamaan, jos joku on tien poskessa apua vailla ja liftarinkin voi ottaa kyytiin, jos on tilaa ja tilanne sopiva. Näitä oppeja olen pitänyt mielessä tähän päivään asti teillä liikkuessani ja pärjännyt niillä hyvin.
Toinen reissu tehtiin sitten Oulun Toppilan tehtaille ja silloin ei tainnut olla vielä hajuakaan ”Ota lapsi töihin mukaan-päivästä”, mutta niin vain mukaan pääsin!
Toinen muisto on isäni kertoma juttu kollegastaan, Mikkosen Reijosta, ”Reksestä”. Oli legenda jo eläessään.
Rekse oli ollut kylillä silloisen ruokakaupan Valinta-Oraksen nurkilla, jonka päädyssä sijaitsi myös siihen aikaan Alkon myymälä osoitteessa Kainuuntie 98.
Rekse oli aikansa katsonut, kun etelän rekkakuski oli yrittänyt hiki hatussa kerta toisensa jälkeen peruuttaa yhdistelmäajoneuvoaan Alkon purkulaiturin luiskalle, joka oli tosi pahassa ja ahtaassa paikassa entistä paloasemaa vastapäätä. Sitten Rekse oli ottanut ohjat käsiinsä ja mennyt sanomaan, että annahan kun minä näytän ja työntänyt täydessä lastissa olleen rekka-auton yhdellä työnnöllä sisään.
Sen jälkeen oli puhelin aina pirissyt Kuhmossa, kun etelän kuskit olivat olleet tuomassa uutta lastia tänne. Kovasti oli kyselty, että onko se taitava Kuhmo Oy:n rekkakuski paikkakunnalla ja voisiko se tulla taas peruuttamaan auton kuorman purkua varten.
Sitä en tiedä, minne ne ovat silloin 70-luvulla oikein soitelleet, kun kännyköitä ei oltu vielä keksitty. Oliko sitten otettu lankapuhelu Reksen äidille vai itse sankarin kotiin vai sitten Kuhmo Oy:n konttoriin, jossa toimistotöitä hoiti Laitilan Toivon tytär Maire, joka on ollut erittäin pidetty ja arvostettu naisihminen Kuhmo Oy:n sahan miesten keskuudessa? Sitäkään en pysty sanomaan, millä ne etelän miehet Reksen vaivannäön korvasivat. Pelkillä kiitoksillako vai annettiinko palkkioksi kenties jotain nestepitoista kuormasta?
Isäni oli myös ajasta poiketen erikoinen mies, että hän opetti minut ja isosiskoni ns. miesten hommiin. Ennen kun mentiin autokouluun (ja tämä tapahtui vasta 80-luvulla), niin käytiin opettelemassa autolla ajoa ja auton hallintaa Kuhmo Oy:n edustalla olevalla Lammasjärveen tehdyllä jääradalla. Liekö kyseinen rata tehty yhtiön koneilla ja mitähän käyttöä varten? Sen osaa varmasti joku vanhempi henkilö kertoa. Ja ei meillä tyttärillä ollut puhettakaan ajokortin saamisen jälkeen, että olisi saanut perheen autoa lainaksi, jos ei osannut vaihtaa öljyjä tai renkaita, tankata tai lisätä tuulilasinpesunestettä. Tietysti piti myös pestä auto sisältä ja ulkoa ennen käyttöä. Mutta siinä sitä oppi ja kuorma-autokortit molemmat ajettiin ja saatiin.
Isäni kertoman mukaan hänellä oli sellainen tapa, että aina kun oli talvella tulossa tyhjällä rekalla kohti Kuhmoa yöaikaan, niin tykkäsi kuulemma puhdistaa sillan kaiteita lumesta heilauttamalla perävaunua sopivasti, että kaiteet varmasti puhdistuvat. Ehkä silloin 70-luvulla oli vähän rennompi ote työntekoon ja osattiin ottaa ilo irti pienimmistäkin asioista. Mutta uskallan kuitenkin väittää, että työmoraali oli korkealla, samoin kunnioitus työnantajaa kohtaan.
Luovien ja taitavien 70-luvun puurekkakuskien ammattitaidosta kertoo myös isän lempilause, että ”kyllä olis keinoja, jos ois pahoja paikkoja”. Ja niitä pahoja paikkoja varmasti riitti silloisilla huonokuntoisilla metsäautoteillä, kun koluttiin pitkin Kuhmon korpimaita kaikenlaisessa kelissä ja sen aikaisella autokalustolla.
Mutta yhtä kaikki, olivat kyllä nuo 70-luvun Kuhmo Oy:n rekkakuskit aikamoisia velikultia. Ammattimiehiä.
Riitta Hyvönen
Alla kuva Esa Klemetin viimeisestä iltavuorosta trukkikuskin hommissa ennen eläkkeelle jäämistä. Kuvat ovat 90-luvun alusta.
Ⓒ Riitta Hyvönen
